Unescon Maailman muisti -ohjelman merkitys – ohjelma, joka auttaa meitä ja tulevia sukupolvia muistamaan tarinamme ja perintömme

“Maailman kirjallinen ja asiakirjallinen perintö kuuluu meille kaikille. Sitä tulee säilyttää ja suojella ottaen huomioon kulttuuriset tavat ja käytänteet, ja sen tulisi olla pysyvästi meidän kaikkien saatavilla, ilman esteitä”, kerrotaan YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön Unescon sivuilla kirjallisen ja asiakirjallisen kulttuuriperinnön suojelemiseen keskittyvästä Maailman muisti -ohjelmasta. Vuonna 2024, opetus- ja kulttuuriministeriön nimittämänä Sivistyksen teemavuotena, katseeni kääntyy yhä syvemmin ohjelman työn merkitykseen ihmiskunnan sivistyksen ja muistijäljen ylläpitämisessä sekä vahvistamisessa.

Tänä päivänä, kun ympärillämme on lukematon määrä tietoa ja kilpailevia tarinoita siitä keitä olemme, mistä tulemme ja keitä meidän pitäisi olla, menneisyyden muistijäljen suojelu ja sen saatavuuden edistäminen näyttäytyvät entistä tärkeämpinä toimina. Kulttuuriperintö kietotutuukin tiukasti identiteettiin, eli käsitykseemme yksilöllisyydestämme, arvoistamme ja päämääristämme niin yksilöinä, kansakuntina kuin ihmiskuntana. Ihmiskunnan historia on täynnä kirjallista ja asiakirjallista kulttuuriperintöä – kirjeitä, päiväkirjoja, asiakirjoja ja karttoja –, jotka antavat arvokasta tietoa siitä, mitä menneisyydessämme on tapahtunut. Ne ovat historiastamme oppimisen ja sen muistamisen keskiössä, jonka voi nähdä sivistyksen yhtenä kulmakivenä. 

Unescon Maailman muisti -ohjelma lanseerattiin vuonna 1992 tavoitteenaan suojella ihmiskuntaa kollektiiviselta muistinmenetykseltä kehottamalla jäsenmaita säilyttämään arvokasta asiakirjallista kulttuuriperintöään ja kirjastokokoelmiaan kaikkialla maailmassa ja varmistamaan pääsyn niiden äärelle. Unesco ylläpitää kansainvälistä Maailman muisti -rekisteriä, johon on koottuna arkisto- ja kirjastoperintöä muinaisista kielistä tieteellisiin teoksiin ja ihmiskunnan poliittisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia muutoksia kuvaaviin asiakirjoihin. Suomesta kansainväliseen rekisteriin on valittu neljä kohdetta: A.E. Nordenskiöldin karttakokoelma, Kolttakylän arkisto, Radziwill-ruhtinassuvun kirjasto ja Gustaf Eriksonin varustamoarkisto. Tullakseen valituksi kansainväliseen rekisteriin, kohteen tulee olla kansainvälisesti merkittävä. Lisäksi moni Unescon jäsenmaa – kuten Suomi – ylläpitää kansallista Maailman muisti -rekisteriä, johon on koottuna kansallisesti merkittävää asiakirjallista ja kirjallista kulttuuriperintöä. 

Sivistyneisyyttä ilmentävänä historian merkkihenkilönä katseeni kääntyy sosiologi, filosofi ja antropologi Edward Westermarckiin (1862–1939) ja hänen arkistoonsa, joka liitettiin Suomen kansalliseen Maailman muisti -rekisteriin vuonna 2021. Westermarckin arkisto on tällä hetkellä erityisen ajankohtainen, sillä Suomi esittää sitä parhaillaan Unescon kansainväliseen Maailman muisti -ohjelman rekisteriin.  Westermarck jätti taakseen suuren kokoelman käsikirjoituksia, kirjeitä, muistiinpanoja ja valokuvia, jotka ovat tallennettuna Åbo Akademin kirjaston arkistokokoelmiin. Hän toimi professorina London School of Economicsissa ja Helsingin yliopistossa sekä rehtorina ja professorina Åbo Akademin yliopistossa. Westermarckin tutkimus keskittyi erityisesti avioliiton, moraalin ja uskonnollisten instituutioiden historiaan. Ennen muuta Westermarck teki laajaa kenttätyötä Marokossa ja asui siellä useita vuosia. Kansainvälisellä akateemisella urallaan Westermarck heijasti jo varhaisessa vaiheessa avarakatseisuutta ja syvää ymmärrystä muita kulttuureja ja uskontoja kohtaan. Westermarckin työn globaali merkittävyys juontuukin hänen uraauurtavasta kansainvälisestä urastaan ja verkostoistaan niin Euroopassa kuin Marokossa. Suomen kaltaiselle pienelle maalle kohteen pääseminen kansainväliseen rekisteriin toisi eittämättä myönteistä näkyvyyttä ja olisi osoitus maan aktiivisuudesta kirjallisen kulttuuriperinnön toimialalla, mutta ennen muuta Westermarckin arkisto olisi jo itsessään arvokas lisäys rekisteriin. 

“Westermarck muun muassa opetteli puhumaan arabian kieltä, jotta voisi haastatella ihmisiä Marokossa heidän äidinkielellään. Hänen välittämänsä tieto Marokosta oli ensimmäistä laatuaan niin Suomessa kuin kansainvälisessä tutkimusyhteisössä”, kertoo Westermarckin arkiston parissa työskennellyt palvelupäällikkö Viveca Rabb Åbo Akademin yliopistolta. Välittäessään muistiinpanoillaan ja kirjeillään tietoa Suomeen sekä kansainväliselle tukimuskentälle Marokosta ja tavalla, joka oli kunnioittava maan tapoja ja uskontoa kohtaan, ilmensi Westermarck sivistyksellisen ymmärryksen rakentumista niin kahden kaukaisen maan välille kuin koko kansainvälisessä tiedeyhteisössä. Arabian kielen lisäksi Westermarck opiskeli paikallista berberin kieltä, mikä on myös osoitus hänen antamastaan panostuksesta kansainväliselle tutkimustyölleen. Työssään Westermarck antoi tunnustusta myös tärkeimmälle marokkolaiselle työtoverilleen Shereef Sidi Abdessalam al-Baqqalille ja lisäsi hänen nimensä julkaisujensa otsikkosivulle. “Erityisen Westermarckin arkistosta tekee myös se, että hän kehitti sosiaaliantropologiaa ja keksi sen ulottuvuudella uusia tutkimusmetodeja”, Rabb jatkaa. Edward Westermarckia voidaankin pitää kansainvälisesti tunnustettuna sosiaaliantropologian pioneerina.

Westermarckia pidetään myös aikaansa nähden arvoiltaan poikkeuksellisen liberaalina tutkijana. “Voi sanoa, että Edward Westermarck oli aikaansa edellä”, toteaa Rabb. Westermarck puolusti muun muassa naisten oikeuksia, kannatti homoseksuaalisuuden dekriminalisointia ja puhui uskonnonvapauden puolesta. Muun muassa naisten oikeuksien puolustaminen ja kunnioitus muita kulttuureja kohtaan ovatkin Rabbin mukaan asioita, joita meidän jokaisen olisi syytä muistaa Westermarckista. Nämä piirteet – yhteiskunnallisesti heikommassa asemassa olevien ihmisten puolustaminen ja syvä halu ymmärtää toista –  ovat keskeisiä etenkin nykypäivänä, jolloin yhteiskunnallinen polarisaatio näyttäytyy vahvana ihmisiä jakavana voimana yhteiskunnassa. Näyttäisi siltä, ettei Westermarckin työ tutkimuksen ja tieteen eteen ainoastaan heijastanut sivistyneisyyttä akateemisessa mielessä, vaan myös sydämen sivistystä syvällisen ymmärryksen hakemisen muodossa toisista ihmisistä ja kulttuureista – sivistyksen ulottuvuutta, jonka kollektiivinen muistaminen on inhimillisyyden keskiössä. 

Kirjallisen ja asiakirjallisen kulttuuriperinnön suojelemiseen keskittyvä työ voi toimia myös alustana diplomatialle ja kansainväliselle yhteistyölle, jota voi pitää nykypäivänä mitä tärkeimpänä globalisoituneessa ja keskinäisriippuvaisessa maailmassamme. Jokaisella ihmisellä, yhteisöllä ja valtiolla on jotain, mitä he pitävät muistamisen ja suojelemisen arvoisena – tätä halua muistaa ja suojella kulttuuriperintöä voidaankin pitää yhtenä universaalina ihmisiä ja kansoja yhdistävänä tekijänä ja mahdollisuutena kansainväliselle yhteistyölle. Toisaalta on huomattava, ettei työ asiakirjallisen ja kirjallisen kulttuuriperinnön suojelemiseksi ole aina pelkkää yhteisymmärrystä ja yhteisiin tavoitteisiin pohjautuvaa, sillä työhön liittyy aina erilaisia näkemyksiä siitä, mikä on muistamisen, suojelemisen ja vaalimisen arvoista kulttuuriperintöä. Keskustellessani Suomen kansallisen Maailman muisti -ohjelman komitean puheenjohtajan sekä ohjelman kansainvälisen neuvoa-antavan komitean jäsenen Jussi Nuortevan kanssa Unescon työstä kirjallisen kulttuuriperinnön äärellä, hän alleviivaa järjestön merkittävyyttä. “Kansainvälisen asiakirjallisen ja kirjallisen kulttuuriperinnön suojelemisessa Unesco on keskeisin toimija. Unescolla on suojelutyöhön kansainvälinen mandaatti ja se toimii riippumattomana organisaationa, samoin kuin fasilitoi jäsenvaltioiden välistä yhteistyötä”, Nuorteva kuvailee. 

Unescon työssä on kuitenkin useita haasteita jäsenvaltioiden vaihtelevasta aktiivisuudesta kiistanalaisiin kysymyksiin ja konfliktiympäristöissä toimimiseen. “Vaikka Maailman muisti -ohjelman tavoitteena voidaan pitää kansainvälisesti merkittävän asiakirjallisen ja kirjallisen kulttuuriperinnön suojelemista sekä sen yhteydessä kansojen välisen yhteisymmärryksen ja yhteistyön mahdollistamista, nousevat vaikeat ja kiistanalaisetkin kysymykset työn yhteydessä esille. Työ ei ole helppoa”, Nuorteva kertoo. Muun muassa siirtomaahistorian kaiut näkyvät nykypäivän keskustelussa siitä, pitäisikö vanhojen siirtomaavaltojen arkistoja palauttaa maihin, joihin arkistot perustuvat ja joista ne kertovat ja mikäli pitäisi, kuinka. Lisäksi asiakirjallisen ja kirjallisen kulttuuriperinnön suojelun tärkeys ja vaikeus alleviivautuu aseellisten konfliktien sattuessa. Esimerkiksi Venäjä, joka on aikaisemmin ollut aktiivinen jäsen Unescossa, hajottaa aktiivisesti parhaillaan satoja kulttuurikohteita, arkistoja ja museoita Ukrainassa. “Venäjän hyökkäyssodan yhteydessä näkee sen, että kulttuurin hävittäminen on myös sitä, että halutaan pyyhkiä pois tietyn valtion oma identiteetti. Tämä on usein valitettavasti tietoista toimintaa, jolla halutaan estää, että muistijälki säilyy, oli kyseessä sitten asiakirjallinen, esineellinen tai aineellinen kulttuuriperintö”, toteaa Nuorteva. 

Parhaillaan meneillään olevan Gazan sodan yhteydessä Unesco asettaa humanitaarisen kriisin etusijalle, mutta ilmaisee myös syvän huolensa meneillään olevan konfliktin vaikutuksista kulttuuriperintöön erityisesti Gazan kaistalla. Unesco kehottaa kaikkia osapuolia noudattamaan tiukasti kansainvälistä oikeutta ja korostaa, että kulttuuriomaisuutta ei saa kohdistaa tai käyttää sotilaallisiin tarkoituksiin, koska se katsotaan siviiliinfrastruktuuriksi. Tänä päivänä tarvitsemme yhä enemmän toimijoita, jotka puolustavat jokaisen kansakunnan oikeutta oman kulttuurinsa suojelemiseen sen tuhoutumisen uhan alla. 

Erilaisten näkemysten, historian tapahtumien ja niin kulttuuristen kuin maantieteellisten erojen maailmassa on varmastikin niin, ettei ole yhtä ainoaa, kollektiivista ihmiskunnan tarinaa. On useita tarinoita, jotka heijastuvat niin asiakirjojen, karttojen, päiväkirjamerkintöjen kuin lehtiartikkeleiden sanojen tai kuvien takaa. Jään pohtimaan vielä Viveca Rabbin ja Jussi Nuortevan ajatuksia Unescon roolista niin asiakirjallisen kuin kirjallisen kulttuuriperinnön suojelemisessa. “Unescolla on mitä merkittävin rooli, sillä se saa maat ajattelemaan ja kysymään, mitä suojelemisen arvoista kulttuuria meillä on”, kuvailee Rabb. “Maailmassa on todella paljon merkittävää kulttuuriperintöä. Tämän työn myötä pääsee arvostamaan maailman kulttuurien monimuotoisuutta, joka on todella suuri globaali rikkaus. Jos Unesco ei tekisi tätä työtä, ei kukaan tekisi”, Nuorteva toteaa. 

On onni, että meillä on Unescon kaltainen järjestö, joka saa meidät kysymään, mitä suojelemisen arvoista kulttuuria meillä on ja joka tekee työtä sen eteen, että moninainen perintömme, tarinamme ja muistimme säilyvät. On tärkeää, että pystymme katsomaan taaksepäin sekä muistamaan ja oppimaan historiamme henkilöistä – kuten Edward Westermarck –, jotka tekivät töitä sivistyksen, ihmisten välisten siltojen rakentamisen ja ymmärryksen edistämisen eteen. Historian merkkihenkilöt, ottamamme edistysaskeleet ja luomamme kulttuuri ovat asioita, jotka meillä on oikeus muistaa, joista meillä on oikeus olla ylpeitä ja jotka voivat olla identiteettiämme rakentavia osia. Tämän lisäksi on tärkeää, että pystymme näkemään ja muistamaan myös historiamme kipukohdat ja keskustelemaan niistä niin kansallisilla kuin kansainvälisillä foorumeilla, diplomatian keinoin. Globaalien haasteiden, konfliktien ja nopeiden muutosten äärellä sivistystä edistävien ja diplomatiaa fasilitoivien järjestöjen, kuten Unescon, merkitys korostuu entisestään. Samoin korostuu ihmiskunnan kollektiivisen muistijäljen suojelun tärkeys kirjallisesta kulttuuriperinnöstä esineelliseen ja aineelliseen – ja lähitulevaisuudessa myös yhä enemmän digitaaliseen. 

“Koska sodat syntyvät ihmismielissä, myös rauhan puolustus on rakennettava ihmismieliin”, lukee Unescon perussäännön johdanto-osassa. Maailman muistin suojeleminen ja vaaliminen on mitä ilmeisin osa rauhanrakentamista ihmismielissä, Unescon ydintehtävää. 

Kaarina Harkonmäki
Suomen Unesco-nuorisodelegaatti